Menin pitkästä aikaan käymään vanhempieni luona. Nyt on tosi kurja olo ja ahistaa. Äitini on narsisti. Mikään ei riitä hänelle. Ja hän on erittäin usein kateellinen milloin mistäkin ja kenellekin sekä on on katkera, etenkin elämälle. En jaksa kuunnella hänen marmatustaan lähes kaiksita asioista. Tänään tuli kauhea valitus mm. siskoni ex-miehen toiminnasta, kun mies oli korjannut talonsa ovea kaksi viikkoa sekä tekstiviestipalstan valituksista ja siitä, että sääennustus ei pitänytkään paikkaansa (sääennustus lupasi etelään ja Keski-Suomeen hellettä, EI Lappiin). Jo viime kesänä äiti suunnitteli yhden koivun kaatamista ja silloin hän päätti siirtää kaatamisen täksi kesäksi. Tänään olin varautunut ottamaan moottorisahan esiin ja kaatamaan, karsimaan ja pilkkomaan koivun, kun asiasta oli alustavasti sovittu. Mutta ei! Tänään ei ollutkaan hyvä päivä hyvä päivä kaataa rumaa koivua pois. Ei ainakaan äitiin mielestä. Tätä se on ollut aina, aina äiti suunnitteleen jonkun työn, jonka joku voisi tehdä sitten kun seuraavan kerran tulee käymään. Mutta kun kyseinen henkilö tulee käymään, niin sitä ei sitten enää saakaan tehdä. Melko usein sitten tulee kohta valitus siitä, ettei kukaan tee mitään. Miten he****sä sitä voi tehdä yhtikäs mitään, kun itse kieltää tekemästä? Tällaista tapahtuu oikeastaan kaikille meille sisaruksille, mutta mulle kaikista useimmiten. Jos jotain on sattuakseen (siis tapaturma), niin se sattuu joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Kolhuja tulee joka tapauksessa. Ja jos jotakin vakavampi tapahtuma/tapaturma sattuu kohdalle, niin se on ollut tarkoituskin.

Tänään tuli taas pitkä lista siitä, mitä äiti on suunnitellut minun varalle. Hän ei tahdo hyväksyä eikä ymmärtää, että olen nyt opiskelemassa itselle sellaista ammattia, jota haluaisin vajaan vuoden kuluttua myös tehdä. Hän ei tahdo oikein hyväksyä sitä, etten ole edes joka viikonloppu käymässä kotipaikkakunnalla. Vielä harvemmin tulen käymään vanhempieni luona. Tottakai yritän mahdollisuuksieni mukaan auttaa, mutta auttaminen tapahtuu useimmiten "vain" viikonloppuisin. Kun mulla ei ole autoa käytettävissä, niin mulla ei ole mahdollisuutta arkisin kulkea Tornio Pello väliä. Tai jos aletaan saivartelemaan, niin onhan mulla mahdollisuus kulkea julkisilla kulkuvälineillä, mutta en koskaan kerkeäisi kahdeksi tunneille. Meillä on erittäin tiukat säännöt myöhästymisistä ja poissaoloista. Sairauteen liityvät syyt ovat lähes ainut hyväksytty peruste olla poissa tai myöhästyä. Viiden "huonosti perustellun" myöhästymisen tai poissaolon jälkeen tekemisistään joutuu selittämään työvoimatoimistolle ja jos ei pysty tarpeeksi vakuuttavasti selvittämään tekemisiään, niin koulutus saattaa katketa ja saada sen jälkeen vielä kiitokseksi 90 päivän karenssin. Joten julkisilla kulkemiseen ei näitten uhkakuvien vuoksi ole juurikaan mahdollista.

Äiti jaksaa voivotella ja valitella myös siitä, etten käy kovinkaan usein vanhempieni luona. En soita muulloin kun on asiaa (eli harvoin), enkä juurikaan kerro omista tekemisistäni, ellei multa kysytä. Olen saanut kuulla muutamaan otteeseen, että kuinka huono tytär olen, kun en käy kylässä, enkä tee mitään. Äiti on tuonut muutamaan otteeseen julki sen, että syy on ihan kokonaan minun. Hän ei näe, huomaa, eikä halua hyväksyä että vikaa voi olla myös hänenkin käytöksessä. Olen sanonut usein, etten jaksa tuota jatkuvaa negatiivisuutta, kateutta ja katkeruutta. Oman elämäni hallinnassa ja negatiivisuudessakin on riittävästi tekemistä ja hallittavaa. Tätallaista kurjaa oloa vierailun jälkeen ei jaksa kovinkaan usein, kun toipumiseen menee useampi päivä. Nyt jo tiedän, etten kykene pariin päivään tekemään yhtikäs mitään. On jo jonkin aikaa tehnyt mieli lähteä Rovaniemelle hengähtämään oman kullan kainaloon. Mutta on ennen Rolloon menoa on yritettävä saada ainakin siivottua Tornion asunto. Miten ihmeessä saan äitin ymmärtämään, että mulla on oma elämä, enkä halua halua jatkuvasti olla vain vanhempieni seurassa ja kuunnella katkeraa vuodatusta? En tiedä, mutta hetkittäin tuntuu siltä, että äiti haluaisi takertua minuun paljon tiukemmin kiinni.