Suhde äitiini on vaikea. Vaikea suhde on ollut melkeimpä yhtä kauan kuin muistan. Äitin narsismilla on varmaan osuutta asiaan. Neljän viiden ikäisenä muistan hetkiä, jolloin äiti uhkaillut isää avioerolla ja lasten viemisellä. Oikeastaan ihmettelen miten isä on jaksanut olla tuossa avioliitossa yli 40 vuotta. Äiti on yrittänyt "kasvattaa" meitä lapsia uhkailemalla ja kiristämällä. Äitin kohtelu meitä kolmea lasta kohtaa on ollut enemmän ja vähemmän eriarvoista. Välillä se on sisaruksien mielestä ollut selkeän eriarvoista ja kuulemma enemmän kohdistunut minuun kuin heihin. Toinen siskoistani lakkasi ihmettelmästä äitin käyttäymistä siinä vaiheessa, kun oli kuullut vanhempien riidan, jolloin äiti viitannut minuun ja heittänyt ilmaan lauseen, etten välttämättä olekaan biologisesti isän. Sisko epäili ja epäilee edelleen, että heitto on ollut enemmän sitä, että suutuspäissään äiti on halunnut loukata isää. En oikein tiedä miten tuohon uutiseen pitäisi suhtautua. Asiaa miettiessäni, olen kallistunut lähinnä sille kannalle, että aivan sama kuka minut on siittänyt. Se ei vielä tee miehestä isää. Isäksi tullaan siinä vaiheessa, kun kasvatetaan lapsi/lapset ja eletään heidän arjessaan (viikonloppu isätkin pystyy tähän, vaikka lapsen kanssa eläminen on rajattua ja vähäistä). Joten tällä perusteella ei ole epäilystäkään, että kuka isäni on. Ja minun syntymähetkellä vanhempani ovat olleet naimissa, joten virallisiin papereihin isäni merkattu isäkseni.

Onneksi minulla on ollut kuitenkin aina kaksi vanhempaa. Vaikka monessa asiassa on yritetty ylläpitää vaikenemisen kulttuuria. Isällä on ollut pehmeämmät arvot ja tasa-arvoisemmat tavat kasvattaa lapsia, mutta hän ei ole työnsä vuoksi ollut kovin paljoa läsnä, eikä ole ollut aina aikaa kuunnella.

Ei, en oikeastaan enää ihmettele äitin käyttäytymistä; mm. aliarvioitia ja välinpitämättömyyttä monen asian suhteen. Mutta nyt kun asiat ovat alkaneet valjeta, niin pitää vielä jostain rohkeutta jatkaa eteenpäin ja nostaa jossain vaiheessa kissa pöydälle ja keskustella asiasta.