Tänään sitten alkoi viimeinen viikko työharjoittelussa. Tähän aamuun mennessä ei ollut minkäänlaista tietoa siitä, että onko mulla tänään vapaa- vai työpäivä. Ohjaajan kans mentiin aamulla vähän ristiin, joten hän kerkesi lähtemään aamun ajokeikalle yksin. Ohjaajallakaan ei ollut tietoa, että mitä teen tällä viikolla, joten hänen piikkiinsä tämän aamuista ei voi laittaa. Välillä tuo tiedonkulku on hieman vaivaanloista ja hieman myöhäistä. Mutta sitten selvisi, että pompin täksi päiväksi Timpan kyytiin maakunta keikalle. En kylläkään päässyt ajamaan kuin viimeiseksi tunniksi, mutta olipahan kunnon vaihtelua tähän pelkkään kaupunkiajoon. Ennen töitten loppumista sovittiin Timpan kanssa, että pompin hänen kyytiin huomennakin. Voisin olla koko viikon Timpan mukana, mutta sehän ei ole minun päätettävissä. Loppujen lopuksi mulle on aivan sama olenko kaupungissa vai mauseutureitillä ja ajanko vai en, mutta ajaessa aika kuluisi paljon paremmin, eikä tuntuisi päivä niin pitkältä ja raskaalta. Vaikka tänään ei ollutkaan kuin kahdeksan (8) tunnin työpäivä, niin oli tosi vaikeaa pitää silmiä auki lämpimässä autossa. Väsymykseen taisi kyllä vaikuttaa aika paljon huonosti nukuttu yö ja erittäin raskas lounasvietnamilaisessa ravintolassa. Ei kannattaisi mennä lounasaikaan syömään buféésta ruokaa niin paljon kuin napa rutiseen. Tähän ikään mennessä pitäisi jo tietää ja uskoa, että ahneella on paskanen loppu. Kun olen viimeiset viisiviikkoa syönyt päivän ainoa aterian tähän aikaan päivästä, niin nyt tuntuu olevan nälkä, vaikka söin takuuvarmasti enemmän vietnamilaisessa enenmmän kuin monena työpäivänä yhteensä. Tänään ei kyllä auta enää juurikaan syödä mitään.