Reilu vuosi hurahti koulun penkillä. Tai oikeastaan vain osa siitä. Onneksi päästiin erittäin paljon viettämään aikaa työpaikalla, tekemään oikeaa työtä. Parasta tässä vuodessa oli se, että sain sellaisen ammatin mitä mieluusti alan tekemään palkan eteen. Ammattitutkinto ei ollut päätavoitteeni, vaan saada ammattipätevyys linja-autonkuljettajaksi. Koulutuksen aikana tuttavapiiri kasvoi. Ei meistä kurssikavereista sydänystäviä tullut, mutta jos samoilla kulmilla ajetaan, niin soitella voidaan ja parhaimpien kanssa todennäköisesti poiketaan kahvilla, jos aikataulut stemmaa. Oikeastaan ainut, jota ei ikävä tule, on meidän vastuu opettaja, Höntti. Teoriassa hän oli hyvä ja osaava opettaja, mutta käytännön asioita hän ei oikein hallinnut. Se sai välillä raivon partaalle, että hän unohteli erittäin paljon asioita. Mihinkään ei voinut luottaa, jos hänen kanssaan jostain asiasta sopi tai kysyi. Aina piti varmistaa jostain muualta, jos halusi sellaisen vastauksen, ettei se heti seuraavana päivänä muuttunut. Mutta onneksi tuli koulutus suoritettua. Nyt voi hyvillä mielin tehdä töitä. Vaikkei vielä sitä kokoaikaista työtä olekaan, mutta pysyypähän ammattitaito ja vähän karttuukin.

Maanantaina meillä oli sitten virallisesti viimeinen koulupäivä. Päättäjäiskahvit juotiin jo viimeviikon torstaina. Sunnuntaiaamuna meidän porukasta kaksi pääsi kuskaamaan opettajia ja tilausajokuljettajia Riikaan. Olihan se mielenkiintoinen ja opettavainen reissu. Kaikista jännintä oli ajaa iso auto laivaan. Ei siellä paljoa tilaa auton ympärille jäänyt. Pyörähettiin mutka Pärnussa, meidän matkanjohtaja repäisi siellä oikeinloistavasti. Pienen kiertoajen aikana hän tokaisi, että "meri on ihan tuossa rannassa". Autossa jostain kumman syystä riemu repesi pitkäksi aikaa. Riikassa käytiin automuseossa. Paluumatka thtiin Tarton kautta. Tartossa oltiin komas yö (ensimmäinen oltiin laivalla, toinen Riikassa). Matkalla takaisin Tallinnaan poikettiin tutustumassa Buslandin toimintaan. Keskiviikkoiltana oltiin takaisin Helsingissä puoli yhdeksän aikaan. Neljällä kuskilla lähdettiin ajamaan takaisin pohjoiseen. Itse otin ajovuorokseni sen kaikista raskaimman välin, eli ajoin yöllä yhdestä neljään. Jäin välillä pois kyydistä, jotta pääsen kaikista nopeiten kotiin. Firman autoon hyppäsin vielä lopuksi kahdeksikymmeneksi (20) kilometriksi kyytiin. Torstaina poikkesin vielä firman hallilla muutamaksi tunniksi. Perjantaina olikin sitten jo ihan normi iltavuoro. Nyt alkaa pikkuhiljaa jo tuosta Riikan reissusta toipumaan, kun on saanut nukkua omassa sängyssä yöt.

Perjantaina, kun olin ajossa niin duunikaveri lähetteli muutaman känniviestin. Ei niissä viesteissä mitään noloa tai arkaluontoista ollut, mutta pikkasen vaivaantuva oli viimeinen viesti. Mies sattui kysymään, että mitä mieltä olen hänestä. Olisi pitänyt vastata rehellisesti. Vähän kiertäen ja kaartaen onnistuin välttämään vastaamisen. Ilmoitin nätisti, että paha kysymys kesken työpäivän ja sellaiseen kysymykseen vastaan mielummin naamatusten kuin tekstarilla. Sen jälkeen viestittely loppui kuin seinään. Kyseisen miehen pitäisi olla huomenna töissä. Katsotaan kuinka pahasti naama on rutussa, jos huomenna nähdään. Perjantaina satuin juttelemaan puhelimessa toisen duunikaverin kanssa. Häneltä lipsahti, että Tekstittelijä on iskenyt silmänsä minuun. En kyllä tiedä miten asiaan pitäisi suhtautua. Duunikaverit on mulle "pelkkiä" duunikavereita. En ajattele ja katsele niitä sillä silmällä. Etenkään pienessä työyhteisössä mitään sutinaa eikä säätöä halua yhdenkään duunikaverin kanssa. Heidän kanssaan on tultava toimeen, tilanteesta huolimatta tai juuri sen vuoksi. Mutta ei saa kiirehtiä asioiden edelle. Annetaan ajan kulua ja katsotaan mitä tuleman pitää. Toivottavasti tämä ei sotke asioita työpaikalla yhtään.